Pelot ja mielenrauha

Kuvan otin aamulla ikkunan läpi

Luin jokunen aika sitten yhdestä blogista äidin kuoleman pelosta. Siitä miten hän pelkää koko ajan että kuolee tai lapsi sairastuu tai mies joutuu onnettomuuteen, tai jotain vastaavaa.  Moni äiti oli myös tuntenut samoja tunteita, ilmeisesti erityisesti odotus ja vauva aikana. Moni äiti kertoi jo odotusaikana pelkäävänsä sairastuvan syöpään ja miehen tukehtuvan leipään ym. Ja lapsen synnyttyä vauvan hengitystä tarkkaillaan vähän väliä. 

Minä myös kuuntelin ja kokeilin hengittääkö tyttö monta kertaa yössä kun hän oli vauva. Nykyisinkin aina kun menen nukkumaan tarkistan tytön, öisin heräilen ja kuuntelen tytön suloista tuhinaa. Ihanaa ja turvallista nukkua samassa huoneessa. Odotus aikana en osannut pelätä kuin vauvan puolesta. Pelkäsin jos syön jotain väärää tai liikun väärin tai jotain. Olin huolissani vauvan kasvusta ja kehityksestä masussa ja mietin jatkuvasti miten voin itse antaa hänelle parhaan paikan kasvaa. Söin paljon ja hyvin ja tyttöhän kasvoi :)

 Synnytyksessä en oikeastaan pelännyt mitään. En osannut. Tuntui myös etten ole yksin ja olo oli ihanan jännittynyt ja onnellinen. Synnytys oli pitkä, mutta silti luotin siihen että olen turvassa ja vauva myös. Tuntui luonnollisesta, vaikka synnytys käynnistettiin, mutta synnyttäminen itsestään tuntui niin luonnollisesta jutulta, että kyllä tästä selvitään.  Ja olinkin rento ja yllättävän tyyni, huomioiden minun luonteeni. Vain ponnistusvaiheessa kipu otti vallan ja luulin todella repeäväni kahtia, enpä revennyt. Synnytyksen jälkeen kun saimme tiedon tytön sairaudesta, olin hämmilläni. Mietin miten tyttö kehittyy ja kasvaa, lääkäri sanoi että kehitys voi jäädä jälkeen. Mietin miten hän pärjää. Pääseekö hän tavalliseen kouluun. Sattuuko häntä. Millaista arki tulee olemaan ym.

Tyttömme on kehittynyt hyvin kaikin puolin ja olen siitä erittäin kiitollinen. Suoraan sanottuna olen aina ollut ylpeä kun hän aika iso! Ja nykyisin halkean onnesta kun hän kiljuu ja juoksee, hän voi hyvin!

Tytön syntymän jälkeen olen toki pelännyt kaikenlaista ja ollut huolissani tytöstä. Mutta suurin huoleni tuli yllättäen viisi viikkoa sitten. Niinkai ne huolet yleensä tulee, yllättäen. Makasin ensihoidossa, olin juuri kuullut keuhkoemboliastani, mietin tyttöäni, miten hän pärjää. En vielä osannut pelätä omaa kohtaloani. Järkytyksen jälkeen totuus iski vasten kasvoja. Olo oli todella kipeä. En saanut liikkua, hengitys oli työlästä, rintaa pisti todella ja kuume nousi. Vasen puoli olo heikko ja päänsärky kova. Olo oli voimaton. Sairaalassa tunsin oloni todella yksinäiseksi ja olisin halunnut vastauksia tai edes jonkun juttu kaverin. Ensimmäisenä yönä pelkäsin enemmän kuin koskaan ennen. En nukkunut hetkeäkään, en tiedä olisinko edes pystynyt, mutta en uskaltanut. En uskaltanut nukahtaa. Pelkäsin etten heräisi enää koskaan. Pelkäsin sitä todella paljon. Pelkäsin että kuolisin sairaalaan yksin. Pelkäsin etten koskaan enää saisi lastani syliin. Pelkäsin etten koskaan enää pääse kotiin. Silloin pelkäsin enemmän kuin koskaan. Keuhkoveritulppa on hengenvaarallinen ja kaikki olisi voinut päättyä toisin.

Nyt viisi viikkoa tapahtumasta, mä olen onnelllinen. Mä olen niin pirun onnellinen että olen hengissä ja tästä kaikesta mitä mulla on! Mä tahtoisin että kaikki hyppis mun kanssa tasajalkaa ja kiljuis onnesta, mä elän! Mun olo on tyyni ja rauhallinen. Iltaisin kyllä välillä edelleen pelkään, mutta pahimmat pelot haihtuivat kun kivut hävisivät muutama päivä sitten. Nyt en kaipaa  yhtään mitään muuta elämääni. Kun vain saadaan olla yhdessä ja terveinä. Ehkäpä ensimmäistä kertaa voin sanoa etten kaipaa muuta. Toki tulevaisuuden varalle on suunnitelmia, mutta ei nyt. Me olemme tässä ja nyt, ja se riittää. Ja nautin. Nautin hetkistä. Olen huomannut  että olen myös paremmalla tuulella kuin ennen. Arjesta on tullut erityisen hauskaa, tytön kanssa unille menokin on nykyisin pelkkää kätkätystä kun meillä on niin hauskaa. Nauran tytön höpsöille jutuille enkä jaksa olla mikään tiukkis äiti. Mä olen iloinen ja onnellinen äiti ja vaimo

Onni on nyt tässä.