Havahduin tänään päiväuniakaan. Olin pessyt vessan ja tehnyt ruuan, tyttö köhi ja menin katsomaan. Hän nukahti uudestaan. Katsoin tyttöä ja mietin miten täydellinen hän on. Miten kaunis ja ihana, täynnä iloa ja intoa. Tuo ihana touhakas tyttöni. Ja minä kotiäiti. Tässä me nyt ollaan. Tätä minä halusin ja toivoin ja nyt se on tässä. Ja voi että mä nautin. Tämä on ihanaa aikaa. Ei sillä että meidän elämä olisi ruusuilla tanssimista, ei todellakaan. Ne jotka hyvin tuntee tietää miten paljon vaikeuksia olemme kohdanneet ja pienen osan niistä olen täälläkin kirjoittanut. Mutta vain erittäin pienen. Monen uhmakkaan päivän jälkeen pysähdyin ja tänään taas muistin, onni on juuri tässä, kun ollaan vaan, eikä edes pyritä mihinkään suurempaan. Mä saan olla tytön kanssa kotona ja se on parasta. Tytön ei tarvitse mennä vielä päiväkotiin. Mä saan nauttia hänen seurastaan ja hän saa rauhallisen alun elämälleen. Alun jossa on paljon läheisyyttä, yhdessä oloa ja leikkiä.
Maltoin mieleni, enkä rynnännyt heti jatkamaan kotihommia. Katselin tyttöä ja kuuntelin hänen suloista tuhinaansa. Mietin mistä kaikesta jäisin paitsi, jos tyttö olisi päiväkodissa tai joku muu hoitaisi häntä. Miten ihanaa meillä on ollut ja miten paljon odotan kevättä ja kesää yhdessä. Ei meidän päivät ole aina niin mukavia, on uhmaa ja väsymystä, kaaosta ja sotkua. Mutta kun muistelen viimeistä kahta vuotta, muistan vain ihanat yhteiset hetket. Kun tyttö heräsi päiväunilta askartelimme, koska molemmat siitä tykkää. Sitten lähdimme ulos, ei kiire minnekään ja touhuttiin tytölle mieluisia juttuja. Ja kyllä, minäkin viihdyin. Mietin miksi arjesta ei saisi nauttia? Mehän ollaan erilaisia, ja tämä on sitä mistä tykkään. Miksi pitäisi kaivata jotain muuta? Onko ihmisillä paineita, pitäisikö olla kaikkea heti? Antakaa lasten olla lapsia. Kuten eräs ystäväni sanoi, kaikkea aikatauluja, rutiineja ym. ehtii (pakostikin) myöhemmin. Voi kumpa kaikki ajattelisi yhtä fiksusti kuin hän. Hän kasvattaa lastaan kotona rennolla otteella, keskittyy hyviintapoihin, kärsivällisyyteen ja aitoon läsnäoloon.
Niin, miksi en saisi nauttia tästä? Tottakai saan. Lapseni saa kaiken tarvitsemansa. Ehkä tämän teksin tarkoitus oli muistuttaa että koti on usein paras paikka pienelle, virikkeitä saa tarpeeksi kotihoidossa. Ehkä se että, vanhempien on turha stressata ja hössöttää, keksitytään olennaiseen. Onko kaikki virikkeet ja isot ryhmät tarpeen? Haittaako jos pyykit roikkuu viikon, jos aika kuluu pulkkamäessä ja Tomppa kirjoja lueskellessa? Ehkä tämä oli taas vain tälläinen kotiäidin pohdinta. Ehkä ihana ystävä muistutti mikä on tärkeintä <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti