Oven takana odottaa tiskit, pyykit, lelut levällään, imuroinnit ym. Mutta mikä kummallisinta, minulla ei ole kiire. Ei ole kiire mihinkään. Ei kiire kirjoittamaan, ei kiire tietokoneelle tai telkkarille. Ehdin siivota myöhemminkin tai sitten en. Ei sillä väliä. Olen vain tässä hetkessä, rakkaan pienen ihmisen kanssa lähekkäin. Toinen on nukkunut jo tovin, osittain päälläni pötkötellen, minä nautiskellen tästä yhteisestä läheisyydestä, kunnes siirrän hänet nukkumaan omaan sänkyynsä.
Lapsen nukuttaminen unille on ihan parasta. Ja viime aikoina olen osannut ottaa tästä ihanuudesta kaiken irti ja mieleni on ollut erityisen rauhallinen ja tyyni. Mistä kaikesta jäisinkään paitsi jos tyttö olisi pitänyt viedä jo hoitoon. Olen todella kiittollinen tästä tilanteesta ja kiitollinen tästä ihanasta lapsesta. Ja kun tämä kirjoitus on lähes pelkkää ihanuutta, voisin jonain päivänä kirjoittaa uhmasta, joka meille rantautui parisen viikkoa sitten.
Siivoamisesta lapsiperheessä on keskusteltu lähiaikoina paljon monessa blogissa, facebookissa ym., joten minäkin ajattelin omat mietteeni asiasta kirjoittaa.
Olen ollut aina aika tarkka ja siivoaminen on ihan kivaa. Minut on opetettu siihen että pitää olla siistiä ja periaatteella, ensin työ sitten huvi, on siivottu ennen kuin saa rentoilla. Lapsen saannin jälkeen kaikki muuttui. Vauvamme oli itkuinen ja aikaa siivoamiseen ei ollut. Välillä mummi kävi auttamassa siivoamisessa ja välillä koitin siivota vauva liinassa. Vauva ei kuitenkaan aina oikeen viihtynyt, piti kävellä tai pomppia. Koitin aina kuitenkin pitää perussiisteyden yllä. Siivoilut ja ruuanlaitot on minun vastuulla, mieheni tekee pitkää päivää töissä ja kotona remppaa, joten homma toimii hyvin näin.
Lapset ovat myös todella erilaisia tämänkin suhteen. Meidän tyttö ei koskaan ole tyytynyt siihen että katselisi jotain äidin touhuja. Toiset taas voi touhuta pitkiä aikoja ja lapsi tuijottelee sitterissä. Toisaalta hyvä ettei Ihme ole näin viihtynyt, on osannut vaatia huomiota. Näin jälkikäteen tämä tuntuu hyvältä näin, jälkikäteen sitä saattaisi harmitella jos koko vauvavuosi olisi mennyt sitterissä pällistellyt. Toki on ollut hetkiä kun on miettinyt, voisiko tuo hetken viihtyä yksin niin saisin jotain tehtyä. Ja toisinaan mielesdä oli tuhat asiaa mitä pitäisi tehdä. Mutta mikä muu olisikaan tärkeämpää kuin oman vauvan hoitaminen, ja jos vauvan tyytyväisen olon saavuttamiseksi vaaditaan hytkyttelyä jumppapallon päällä lähes koko päivän, niin sitten hytkytellään. Tämä aika on kuitenkin niin lyhyt, että olen soputunut tähän täysin. Ja nykyisin Ihme leikkii ihan yksinään välillä, joten eteenpäin mennennään tässäkin asiassa.
Nyt lapsemme on 1,5vuotias ja siivoilut on edelleen aika minimissä. Suurin syy on yksinkertaisesti se etten tahdo käyttää aikaani siivoamiseen, vaan ihanan tytön kanssa olemiseen. Haluan olla läsnä ja leikkiä yhdessä. Olla lähekkäin. Ja niin haluaa tyttökin. Silloin kun pikaisesti siivoan, hän usein pyytää minua leikkeihin, lukemaan tai muuta.
Toki on hyvä oppia yksin leikkimään ja siihen ettei äiti aina tule kun pyytää. Ei äiti tulekaan, liian usein joutuuu sanomaan: odota, äiti tulee kohta. Ihan perusasiat vie arjesta niin paljon aikaa. Koitan siistiä jäljet heti, esim.pyyhkiä pöydät ja laittaa tavarat paikoilleen, ettei totaali kaaosta pääsisi syntymään. Mutta en todellakaan tahdo siivota yhtään ylimääräistä! Tahdon olla pienen Ihmeeni kanssa! Kohta tuo on iso ja ei halua äidin seuraa, sitten minulla on aikaa kiillottaa kotia. Musta on vähän kummallista jos äiti jatkuvasti vain siivoilee tai tekee ihan mitä tahansa muuta, joka verottaa paljon yhteistä aikaa. Kohtuus tietysti kaikessa, on minunkin tehtävä ruuat, pestävä pyykit ym. Mutta valitettavasti on olemassa koteja joissa päivät pitkät äiti ompelee verhoja, leipoo kakkuja ja kiillottaa vessanlaattoja, kun pieni ihminen kaipaisi äitiä lukemaan kirjaa. Nauttikaa yhteisestä ajasta!
Ihana <3
VastaaPoistaKiitos.
VastaaPoista