Mä olen varmaan täällä monesti kertonut että mulla ei pahemmin ole omaa aikaa, enkä sitä pahemmin kaipaakaan. Mutta tottakai mä kaipaan sitä vähän ja mulla on sitä mielestäni juuri sopivasti. Juuri sopivasti 2vuotiaan lapsen äidiksi.
Ensimmäinen vuosi äitinä meni ihan täysin tytön kanssa, tyttö ei ollut missään hoidossa ja mä en käynyt oikeestaan missään. En todellakaan kaivannut muuta. Omas aikaa oli, päiväunia kun nukuttiin useammat, sain aikaa omille ajatuksille, pystyin tekemään kotityöt ja välillä muutakin. Iltaisin pääsin yksin suihkuun ja vessaan, nuo pienet hetket riitti ja musta ne on ihan riittäviä omia hetkiä vauvan äidille. Neidin ollessa yli 1vuotias, aloin käymään salilla tai jumpassa. Kerran viikossa ja usein tytön nukkuessa. Joskus kävin yksin kävelyllä tai kaupassa, mutta harvoin. Neiti nukkui säännöllisesti päikkärit ja hetki omissa ajatuksissa toi taas virtaa. Vaikkakin tuo yhdestä vuodesta kahteen vuoteen päikkäriaika meni lähes aina kotihommiin, hetki omissa ajatukissa riitti. Sitten sairastuin, makasin sairaalassa ja olin ihan pihalla, mitä ihmettä missä mun hommat ja päivien touhut. Pari päivää sairaalassa oli tosi outoja, mä vaan mietin ja mietin. Tuli käytyä aika paljon asioita läpi. Ja huonetoveri oli aika mahtava juttu kaveri, kyllä yleisissä tiloissakin oli ihan hyvät pappajutut.. Etenkin kaikki ne, kuinka kenenkin sukulainen on kuollut tulppaan. Noh tuosta toipuminenhan kesti ja arki meni aika sekaisin. Ai että, mä nautin siitä päivästä kun oltiin tytön kanssa ensimmäinen päivä kahdestaan, ei enää ketään holhoomassa.
Nyt neidin ollessa reilu 2vuotias, käyn kerran viikossa jumpassa. Nautin siitä paljon. Käyn noin kerran viikossa lenkillä yksin ja on todellisia tuulettumisia. Kroppani kyllä kaipaa enemmän liikuntaa kuin se saa, jos liikun vähän paikat kipeytyy ja lähes koko ajan onkin kipeenä selkä tai niska. Omaa aikaa mulla on iltaisn kun tyttö käy nukkumaan ja päikkäriaikaan. Vaikka ne meneekin usein kotihommissa, on ne musta silti mun omaa aikaa. Ei kai vahnemmilla kuulukaan olla muuta aikaa. Mä todellakin nautin ajasta tyttäreni kanssa, ja edelleen vietän hänen kanssaan kaiken mahdollisen ajan. Se ei kuitenkaan tarkoita että olisimme liimalla toisissamme kiinni. 2 vuotias on vielä pieni ja tarvitsee vanhemman läheisyyttä ja läsnä oloa. Meidän neiti viettää joka viikko aikaa myös mummin kanssa, käymme harrastuksissa ja neidin kaveria näämme joka viikko. Kukin tyylillään, itse olen kuitenkin sitä mieltä, että jos lapsia tekee, niin siihen hommaan pitää myös sitoutua. Oma aika voi olla pieniä hetkiä.
Parin viikon päästä minulla alkaa työt. Silloin arkemme muuttuu täysin. Arjen muutoksista lisää vielä ennen joulua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti