Huomasin juuri äsken että oloni on täydellinen.
Makasin sängyssä ja tyttäreni oli juuri nukahtanut kainalooni. En vielä viitsinyt liikahtaa ja nousta. Katselin kynttilöiden valoa joka näkyi keittiöstä, kuuntelin pientä kolinaa joka kuului alakerrasta miehen rempatessa. Katselin ja kuuntelin kauneinta näkyä mitä olen koskaan nähnyt, tytärtämme. Tyttömme ilta nukutus meni aika myöhään, käytiin vielä kaupassa kun mies tuli kuuden jälkeen töistä, syötiin iltapalaa rauhassa, höpsöteltiin ja naurettiin yhdessä tytön hassuille juteille. Sängyssä luettiin vielä kirjoja ja hassuteltiin lisää. Koko illan tunnelma oli erittäin rento, rauhallinen ja kiireetön. Miten musta on edes tullut näin rauhallinen ja lempeä. Ennen halusin että kaikki tapahtuu aina samaan aikaan ja samallalailla. Taisin jopa hikeentyä ettei yöpuku ja iltajutut tehty juuri siihen ja siihen aikaan. Tiukkis. Perjantai ilta.
Päivämmme oli ollut tavallisen ihana. Aamulla leikkipuistossa, ruuan laittoa, päikkäreitä ja äidin suklaalla herkuttelua, riemua tytön ajaessa omalla pyörällä, muumien katselua sohvalla. Kun makasin tytön nukahdettua sängyssä, mietin miten oloni on näin tyyni, rauhallinen ja onnellinen. Mulla oli kaikinpuolin hyvä olla, olen onnellinen ihanasta miehestä ja tytöstä. Meidän arjesta. Siitä että meillä on yksi lapsi. Siitä että me saadaan olla yhdessä. Just täällä, tässä talossa, jossa riittää hommaa. Ja kaikki on kesken. Silti mikään ei oikeestaan ole kesken.
Mulla ei ollut tuona hetkenä kiire mihinkään. Mulla ei ole nykyisin oikeestaan koskaan kiire mihinkään kun nukutan tyttöä tai hän on juuri nukahtanut. Toki kotityöt, ruuan laitot ym aina odottaa ja ne teenkin kun olen nukuttanut tytön. Mutta mulla ei ole kiire mihinkään ja mikään ei ole pakollista. Mä olen äiti ja mun tärkein ja ihanin työ on hoitaa tyttöä. Mun paikkani on nyt tässä.
Kun tyttömme syntyi katsoin vielä vähän telkkaria, iltaisin joskus harmitti kun ei ehtinyt tiettyyn aikaan telkkarin ääreen kun imetin tai nukutin pitkään tyttöä. Lopetin telkkarin katselu yritykset pian. Ehkä mä tajusin jotain paljon suurempaa tästä elämästä. Mä nautin tästä tunteesta, ettei mun tarvitse, tai en edes halua olla muualla, illalla yhdeksän aikaan, kuin tyttäreni kanssa sängyllä kikattamassa ja pian jo kuuntelemassa neidin tasaista tuhinaa. Miten vapauttavaa ja tekee mielestä erittäin tyynen. Ja ennen kaikkea onnellisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti